Onko meditaatio itsekästä?

Ajatuksia maailmanparantamisen keinoista ja motiiveista.

Meditaatiosta on kirjoitettu mediassa viime vuosina pääosin niin hurmokselliseen sävyyn, että välillä mietiskelyä pidempään harjoittanut lukija toivoisi toimittajilta vähän kriittisempääkin otetta. Jos aikakauslehden kansijutussa luvataan ällistyttäviä tuloksia viiden minuutin päivittäisellä meditaatioharjoituksella tai vakuutetaan, ettei meditaatiolla ole mitään tekemistä henkisyyden kanssa on ilmeistä, että kirjoittajan ymmärrys joogaperinteestä on varsin hataralla pohjalla. Harjoitusohjeissa loistavat poissaolollaan kaksi olennaista kysymystä: mihin harjoitus perustuu ja mikä sen tavoite on?

Väittäisin kuitenkin, että yksi meditaatioon kohdistuva kritiikin muoto on täysin vailla todellisuuspohjaa. Silloin tällöin joku itseään hyvinkin rohkeana ja erilaisena ajattelijana pitävä toimittaja tai somettaja hyökkää meditoijia vastaan syytöksillä itsekeskeisyydestä. Maailma on täynnä vääryyksiä, köyhyyttä ja kurjuutta, mutta täällä rikkaassa Suomessa sitä vain istuskellaan kalliissa joogapöksyissä kalliilla meditaatiotyynyllä tuijottamassa omaan napaan. Eikö aikaa voisi muka käyttää hyödyllisemmin muiden auttamiseen?

Tämä kritiikki on aina kirpaissut minua syvältä. Vanhempieni aktiivisen järjestötoiminnan herättämä ja oman kunnallispoliittisen urani vahvistama maailmanparannusvietti on minussa syvässä. Politiikan ja vapaaehtoistyön melskeissä päädyin usein laittamaan meditaatioharjoituksen kakkossijalle tai oikeastaan nelos- tai viitossijalle parisuhteen, palkkatyön ja liikuntaharrastuksien taakse. Aamulla olin aina jostain myöhässä, päivällä liian kiireinen ja illalla liian väsynyt.

Ja jos ollaan rehellisiä, meditaatio ei vain tuntunut yhtä tärkeältä kuin itselleni haalimani luottamustehtävät. Ajattelin, että henkisen harjoituksen aika on sitten myöhemmin, kun olen ensin korjannut nämä epäkohdat ja järjestänyt tämän tapahtuman. Teoriassa kyllä uskoin meditaation muutosvoimaan, mutta käytännössä en uskaltanut omistautua sille. Soudin vimmatusti ja ihmettelin, miksei veneeni jo lipunut suurten henkisten oivallusten valtamerillä, mutta aktivisti-identiteettini ankkuri piti aluksen tukevasti paikallaan.

Ongelma katsoo minua peilistä

Bhagavad-gitan toisessa luvussa Krishna kuvailee oppilaalleen ja ystävälleen Arjunalle, kuinka joogin päivä on muiden elävien olentojen yö ja muiden elävien olentojen päivä puolestaan joogin yö. Tämä konkretisoituu lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kellon herättäessä joogin aamuneljältä meditoimaan, samalla kun moni kanssaihminen vasta kömpii baarista kotia kohti.

Vitsikkyydessään tulkinta on kuitenkin melko pinnallinen, sillä Gitan säkeessä on pohjimmiltaan kyse eri tavoista katsoa maailmaa. Bhaktille eli jumalan antaumukselliselle palvelukselle antautunut joogi näkee jumalan kaikkialla ja kaikissa, siinä missä omaa egoaan palveleva ihminen näkee muut oman nautintonsa välikappaleina.

Ulkopuolisen silmin meditoija vaikuttaa olevan unessa, sulkevan silmänsä maailman ongelmilta. Mutta joogafilosofia herättää meidät kääntämään koko asetelman toisin päin: minä en ole täällä ratkomassa ongelmia, vaan minä itse olen ongelma.

Ego pullistuu ja kutistuu

Maailmanparannus on niin koukuttavaa, koska on ihanaa saada tuntea olevansa tärkeä. Järjestöt keräävät rahaa ja vapaaehtoisia vakuuttamalla, että juuri minun apuni on ratkaiseva, juuri minun äänelläni ja lahjoituksellani on suuri merkitys. Jokaisella yhteisöllä on puheenjohtaja, kampanjakoordinaattori tai hallituksen varajäsen, joka uskoo vakaasti, että koko toiminta lepää hänen harteillaan ja ilman häntä mistään ei tulisi mitään. Edellisten vaalien ääniharava on helppo houkutella uudelleen ehdolle laskelmilla, joiden mukaan edessä on veret seisauttava tappio, ellei juuri hän ole taas mukana ehdokaslistalla. Salakavalasti auttaminen ja yhteisten asioiden hoitaminen on muuttunut egoprojektiksi, jossa tärkeintä on saada oma nimi näkyviin paikallislehden juttuun.

Globaalilla tasolla en ole yksin, koko pohjoinen pallonpuolisko pursuaa kaltaisiani ilmastonmuutoksesta, sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja joukkosukupuutosta huolestuneita ihmisiä. Olemme usein valkoisia ja keskiluokkaisia ja tunnemme syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastamme. Sinkoilemme ympäriinsä yrittämässä lievittää eriarvoisuutta, stressaannumme ja haemme ahdistukseemme apua meditaatiosta. Meditaatio saa meidät löytämään elämäämme merkityksellisyyttä ja yhteyttä korkeampaan voimaan, mutta siitä seuraa taas kahta kauheampi syyllisyydentunne. Millä oikeudella minä meditoin, kun kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta?

Ajatus meditaatiosta pilalle hemmotellun länsimaisen ihmisen harrastuksena kumpuaa perustavaa laatua olevasta väärinkäsityksestä meditaatioharjoituksen luonteesta. Yhteiskuntamme mittaa kaikkea rahassa, joten myös meditaation kaltainen harjoitus, joka ei ole pohjimmiltaan millään tavalla rahataloudesta riippuvainen, yritetään väkisin kaupallistaa ja tuotteistaa. On kuitenkin tärkeää huomata, että meditaatiolla rahastavat ihmiset ovat vain ikiaikaisen harjoituksen mitätön sivutuote. Pätkän merenrantaa voi aidata yksityisalueeksi, mutta merta ei kukaan voi omistaa. Vesimassat eivät kunnioita ihmisen piirtämiä rajoja, ja meren voima pystyy murtamaan minkä tahansa ihmisen pystyttämän rakennuksen.

Meditaatio itsessään on ilmaista ja ikuista. Bengalilainen pyhimys Caitanya Mahaprabhu avasi 500 vuotta sitten mantrameditaation eli jumalan nimien toistamisen jokaiselle elävälle olennolle. Aikalaisten muistiinpanoissa kuvaillaan, kuinka Mahaprabhu ennusti pyhien nimien leviävän maailman kaikkiin kyliin ja kaupunkeihin, eikä suljettujen ovien taakse, vaan kaduille ja kujille. Siksastakam-runon toisessa säkeessä Mahaprabhu kirjoittaa: ”Sinulla, Jumala, on niin monia nimiä, ja niillä on kaikki sinun voimasi. Mitkään säännöt eivät sido niiden toistamista.”

Toimeton toiminta

Bhagavad-gitan neljännessä luvussa Krishna lausuu näennäisen paradoksaalisesti, että viisas näkee toimettomuuden toiminnassa ja toiminnan toimettomuudessa. Monissa Gitan kommentaareissa tämän nähdään viittaavan bhaktijoogiin, jota motivoi rakastava antaumus jumalalle eikä hyvän karman tavoittelu. Mutta minulle säe kuvaa oivaltavasti meditaatioharjoitusta. Ulkoisesti meditoija möllöttää matollaan tekemättä mitään, mutta sisäisesti hän nakertaa mantra mantralta itsekästä egoaan pienemmäksi.

Kun katson vuosikymmenen välimatkan päästä aikaani politiikassa, näen, kuinka alkuaikojen vilpitön into auttaa ihmisiä ja suojella luontoa vähitellen rapistui taisteluksi näkyvyydestä ja vaikutusvallasta. Kunnianhimon rinnalle alkoi nousta myös katkeruus: nuo vain rilluttelevat, kun minä puurran näiden tärkeiden asioiden kanssa! Sain toki pintapuolisesti paljon aikaan, mutta pienenivätkö maailman ongelmat? Vai tuottiko toimintani vain lisää pahoinvointia?

Ihmiskunta on ajautunut ekologiseen ja moraaliseen umpikujaan, ja luonto yrittää palauttaa kadotetun tasapainon rajuin keinoin. Suurin ongelmamme ei kuitenkaan ole ilmastonmuutos tai pandemiat, vaan itsekkyys. Vain sammuttamalla sisälläni roihuavan ahneuden tulen voin todella auttaa muita. Meditaatio, toimeton toiminta, on suurin palvelus, jonka voin planeetallemme ja sen asukkaille tehdä.

Vähitellen meditaatioharjoituksen vaikutus laajenee joogamatolta kaikkeen vuorovaikutukseen ympäröivän maailman kanssa. Harjoituksen ja muun elämän välisen rajan hämärtyessä mantran toistaminen ei enää rajoitu sille erityisesti varattuun aikaan, vaan virtaa keskeytyksettä kuin hengitys. Jokainen ajatus ja teko voi olla meditaatiota, kun ego on muuntautunut täysin nautiskelijasta palvelijaksi.

Lopulta asiaa voi tarkastella myös hyvin pragmaattisesta näkökulmasta. Vaikka rakkauden ja epäitsekkyyden kehittäminen meditaation kautta tuntuisi kovin abstraktilta ratkaisulta ympäristökriiseihin yksi asia on varma: meidän suomalaisten on pienennettävä ekologista jalanjälkeämme. Istumalla tunnin päivässä hämärässä huoneessa rukoushelmet kädessäni olen ainakin sen aikaa pois ylikulutuksesta, someriitelystä ja muusta pahanteosta. Se ei ole vuositasolla pieni asia.

Teksti Kaisa Leka
Kuva Devanath/Pixabay

Jätä kommentti