Pääkirjoitus – Päättymätön piina

Tätä kirjoittaessani helmikuun viimeisenä päivänä Suomi on pian siirtymässä sulkutilaan. Kohta korona-arkea on jo eletty vuosi, eikä sille näy loppua. Oma suhtautumiseni pandemiaan on käynyt läpi useita vaiheita.

Vuosi sitten korona oli uusi, jännittävä asia. Menisikö maailma nyt aivan sekaisin? Kannetaanko meilläkin ruumissäkkejä ulos taloista kuten Pohjois-Italian telkkarikuvissa? Luin tarkasti sanomalehtien raportteja ja kuuntelin asiantuntijoiden pohdintoja.

Jotkut ystäväni sairastuivat vakavasti, ja muutama tuttu kuoli. Tuntui siltä, että koronasta tulisi meidän sukupolvemme talvisota, meitä yhdistävä tarina, ja iloitsin siitä, että kerrankin roskakuskit, siivoojat ja sairaanhoitajat olivat arjen suuria sankareita.

Kevät muuttui kesäksi ja maalla puutarhaa hoitaessani korona tuntui etäisemmältä. Mihinkään ei voinut matkustaa, mutta mihin nyt Suomen kesästä tarvitsisikaan mennä? Sitten tuli syksy ja pimeä, uudenlainen, tylsempi arki. Peruuntuneet Intian tutkimusmatkat ja Thaimaan opetusmatkat tuntuivat jaksamisessa ja mielenterveydessä – masensi ja ahdisti. Onneksi vuodenvaihteessa rokotteet vihdoin tulisivat ja saataisiin loppu koko koronaan!

Toisin kävi, mutta nyt aurinko taas paistaa ja näyttää siltä, että elämä voittaa suluistakin huolimatta. ”Olemme kuitenkin kaikki samassa veneessä”, tuttu kahvilanpitäjä totesi. ”Emmekä ole”, vastasin, ”ja se on kaikkein raskainta”.

Mitä valittamista minulla oikeasti on? Korona on tarkoittanut minulle joidenkin kurssien peruuntumista, mutta minulla on aivan normaalisti tilille kuukausittain tuleva palkka, minulla on rakastava perhe ympärilläni ja jopa talo maaseudulla, jonne voin paeta heti sään hieman lämmettyä. On monia joogaopettajia, joille korona ei ole tarkoittanut vain hieman tylsempää arkea, vaan koko toimentulon romuttumista. Tuilla voi maksaa vuokran ja ostaa leipää ja salaattia kaupasta, mutta miten sillä korvataan ammattitaidon ja itsetunnon rapautuminen?

En itse usko salaliittoteorioihin, mutta ymmärrän hyvin, että henkilö, joka oikeasti on kärsinyt pandemiasta etsii syyllisiä sille, ja että se, jonka oman elämän rajoitukset ovat mullistaneet toisten jatkaessa arkeaan melko normaalisti, katkeroituu. Korona ei olekaan sukupolveamme yhdistävä tapahtuma, vaan meitä raa’asti erotteleva tekijä.

Kaiken piinan keskellä on silti lohdullista nähdä, miten joogaajat ovat menneen vuoden aikana löytäneet uudenlaisia tapoja jakaa tietoaan, osaamistaan ja kokemuksiaan; esimerkiksi Jahnavi Harrisonin viikoittaiset Zoom- ja Instagramkirtanat ovat olleet meidän perheelle tärkeät. Elämme todellakin Kalin aikakautta, mutta pimeydessä valo loistaakin erityisen kirkasti.

Teksti Måns Broo

Kirjoittaja on Åbo Akademin uskontotieteen laitoksen opettaja ja Anandan päätoimittaja.

Jätä kommentti