Potkukelkalla taivaaseen

Tämä on vertauskuvallinen kertomus, jossa ainoat tosiasiat ovat tarinan sijainti, kylänmiehen vapaaehtoinen työpanos ja 90 siniseksi maalattua potkukelkkaa. Kaikki muu on sinne päin.

Talomme ja Shalan ohi kulkee tie, joka päätyy järven rantaan, jossa asuu mies, jonka koko kylä tuntee. Kaksi vuotta sitten tämä lupsakka ja toimelias herra kunnosti parikymmentä potkukelkkaa, parkkeerasi ne järven rantaan, ajoi omalla moottorikelkallaan leveät potkutteluväylät järvenselälle ja laittoi sanan kiertämään. Siellä mekin olimme: kirkkaan sinisen taivaan ja hohtavan valkoisen lumen välissä viilettämässä hymyssä suin. Saaressa olevalla kyläyhdistyksen nuotiopaikalla paistoimme lettuja, kylänmiehen polttopuilla.

Edellisen talven muistamme. Ei kelkkailua.

Tänä vuonna rannassa seisoi 90 lahjoituksena saatua, miehen omin käsin kunnostamaa ja kirkkaan siniseksi maalaamaa potkukelkkaa. ”Tervetuloa, ei maksa mitään!” sädehti Hämeen Sanomien otsikoissa. Kaikki yhden miehen ansiota, ihan vain hyvästä sydämestä.

Erään sunnuntaiaamun mysore-tunnin päättyessä ihmettelimme porukalla sitä loputonta autoletkaa, joka tietä pitkin rantaa kohti mateli. Autoa, auton perään. Ikkunoista vilkkui aurinkolaseja jokaista saatavilla olevaa kokoa. Sitten autoja alkoi tulla myös takasin päin. Molempiin suuntiin, tauotta. Aurinko paistoi. Talvinen idylli oli tiivistynyt sunnuntaiseen savunhajuiseen kelkkaretkeen. Mies itse ohjasi liikennettä omassa rannassaan ja piti pihassaan kolmatta nuotiopaikkaa saapujille, koko tuonkin päivän. Tekemistä riitti.

Auto piti jättää varmaan kilometrin päähän. Eikä niitä kelkkoja riittänyt kaikille. Yksi saatiin, mutta siitä oli jalakset ihan vääntyneet. Nuotiopaikat oli niin täynnä, että ei mahduttu istumaan. Jään päällä oli puoleen sääreen vettä. Lapsilta pääsi itku ja itellä meni hermot.”

Ajattelin että tässä vertauksessa kylänmies olisi Korkein taho ja me luonnon riistäjät näitä ilmaisen kokemuksen perässä juoksijoita, joita on mahdotonta tyydyttää. Potkukelkkaretki saattaa onnistua seuraavana vuonna, jos osaa mennä ajoissa ja ei ehkä niin aurinkoisella säällä, kumisaappaat jalassa. Mutta miten on ihmiselämän laita? Montako elämää vaaditaan, että tahtomisen sijaan oppisimme iloitsemaan ollessamme tahdottuja. Että keskiössä olevan subjektina olemisen sijasta oivaltaisimme olevamme pienen pieniä objekteja, joiden antaumuksellisista teoista Korkein kyllä nauttii.

Seuraavaan elämään!

Teksti Annukka Yliruusi

Kirjoittaja opettaa astanga-joogaa ja harjoittelee bhaktin harjoittamista yhdessä aviomiehensä Joakimin kanssa. Yhteiset kokemukset joogaelämästä perihämäläisen arjen keskellä tuottavat jos jonkinlaisia ajatuksia elämän ihmeellisyydestä.

Jätä kommentti